Auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta Mystera-Puiston viheriö on täyttynyt kaiken kirjavista piknik huovista, eväskoreista, edestakaisin kirmaavista lapsista ja hyväntuulista ihmisistä. Iloinen puheensorina kantautuu lempeän kesätuulen saattelemana aivan puiston laitamille asti. Tyhjä runolava on kerännyt uteliaita katseita - Kuka astelee runolavalle ensimmäiseksi, ja millainen on hänen runonsa?
Kovin moni ei kiinnittänyt huomiota kun nuori neito kukkaseppele päässään, kesäinen pellavamekko heilahdellen nousi vaivihkaa lavalle.
Ei häneltä rohkeutta tai tahtoa puutu, sen hän on näyttänyt niin monessa paikassa jo aiemminkin - mutta tänään hän ottaa uuden askeleen ja lukee itse kirjoittamansa pienen tarinan.
Neito seisoo lavalla pitkään täyden hiljaisuuden vallitessa, ikään kuin miettien mistä alkaisi, mikä olisi se ensimmäinen ääni tai askel, joka kiinnittäisi yleisön huomion. Näyttää aivan siltä, kuin hän tietäisi, että nyt on oikea hetki, enää ei kannata odottaa.
Hän selvittää kurkkuaan kuin kokenut näyttelijä tai esiintyjä konsanaan, katsoo kohti yleisöä ja taputtaa itselleen. Katseet kääntyvät kohti lavaa ja neito hymyilee helpottuneena. Runo soljuu hänen puhuessaan kuin iloinen pieni puro metsän keskellä ja voi olla, ettei hän muistanut edes hengittää sanojen välissä.
Raikuvat aplodit täyttävät puiston kun Narri poistuu lavalta. Posket hieman punoittaen. Tyytyväisyys näkyy hänen hymyssään, eikä sitä ole tarve peitellä.
Tuulen hiljainen suhina säestää lavalta kuuluvaa puhetta. Pienet päivänkakkarat ovat auenneet ja kurkottelevat kohti aurinkoa. Katseet on käännetty runolavaa kohti ja hiljaisuus yleisössä ei ole pakotettua.
Lavalla seisoo nainen, joka ei yleensä esittelyjä kaipaa. Pitkät hiukset on sidottu löyhälle nutturalle niskaan ja jokunen kihara näyttää yrittävän paeta, kuin vastaten tuulen kutsuun. Hänen sammaleen vihreä pukunsa helma lepattaa tuulessa.
Hän näyttää tyyneltä ja hänen lempeä äänensä on kantava. Naisen viisaat ja lämpimät silmät katsovat suoraan yleisöön, ei tuomiten vaan hyväksyen - ymmärtäen.
Katsojat ovat hiljaa, sillä naisen puheen voima ei ole pelkästään äänessä, vaan sanoissa ja siinä, miten hän puhuu jokaiselle katsojalle erikseen ja kaikille yhdessä samanaikaisesti.
Ylipapitar on odotettu puhuja runolavalla. Hän ei useinkaan lausu runoja, vaan kannustavia sanoja - tarinoita elämästä - kiitollisuuden merkityksestä. Hän kertoo, kuinka voi löytää yhteyden itseensä ja muihin, jos rohkenee katsoa itseään peilistä. Yleisö nyökkää hiljaa ja puhe jatkuu, mutta se ei tunnu pitkältä.
Moni katsojista nousee kiitollisena seisomaan, kun nainen laskeutuu lavalta ja kulkee jo kulunutta polkua pitkin takaisin oman seurueensa luokse. Kiitollisuus ei kuulu vain yleisölle - myös hän on kiitollinen saamastaan tilaisuudesta.
Viheriön reunamilla kasvaa suuria puita ja niiden varjossa voi vilvoitella keskipäivän auringolta. Tiheä lehvistö tarjoaa suojaa auringon lisäksi myös katseilta. Vain harva jää pitkäksi aikaa katsomaan suuria kuninkaallisia puita ja vielä harvempi katsoo, mitä varjoihin on piiloutunut.
Varjot tarjoavat suojan sille, joka ei halua tulla nähdyksi. Hänelle, joka saattaa pelätä muiden ihmisten mielipiteitä tai hänelle, joka ei ole löytänyt vielä omaa ääntään.
Erään Vaahteran varjoisaan suojaan on saapunut nuori mies. Hän seisoo varjossa tottuneen näköisesti, kuitenkin tarkasti katsoessa huomaa, että hän tarkkailee ympäristöä koko ajan. Hänen katseensa on kiinnittynyt runolavan edustaan ja hän miettii onko kukaan huomannut sitä liitutaulua, jonka hän sinne vei ennen aamun sarastusta.
Hän on katsonut runolavan tapahtumia, kuunnellut puhujia ja seurannut miten yleisö eläää runojen ja tarinoiden mukana. Hän on huomannut, miten joskus joku vaivihkaa pyyhkii kyyneleen tai naamioi sen iloisen hymyn taakse.
Hän vei liitutaulun lavan viereen, ei vain itselleen, vaan kaikille. Joskus on helpompi kirjoittaa kuin nousta lavalle - olla esillä ja puhua ääneen. Hän kirjoitti liitutaululle kaksi sanaa, piirsi viereen kauniin kotkan sulan. Taululla lukee: Minuakin pelottaa.
Miekkojen 7