PROJEKTI PUU

Projekti puu voi kuulostaa hyvinkin viralliselta tai jäykältä, mutta sitä se ei kuitenkaan ole. Ihan itse keksin hienon nimen puuhastelulle, joka on viime aikoina ollut tärkeässä roolissa vapaa-ajallani.

Kaikkihan lähti liikkeelle lahjaksi saamastani orkideasta. En saa kovin usein lahjoja, enkä niitä pyydä tai odota. Silloin kun saan lahjan, se on arvokas ja muistuttaa minua aina antajastaan monella tapaa. Minulla on ehkä hieman hassukin tapa muistaa saamani lahjat pitkään, vaikka en niistäkään tee suurta numeroa. Olen kiitollinen siitä, että jonkun mielestä olen ollut lahjan arvoinen.

Lahja voi joskus olla käsinkirjoitettu viesti tai kannustava viesti jonkin haasteen keskellä. Lahjan ei siis tarvitse olla tavara. Joskus ajatus on aivan yhtä arvokas – tai arvokkaampikin.

Takaisin siis orkideaan, jonka sain lahjaksi. Se on kaunis, ja sen kukinta tuntui voimakkaalta – valkoista ja burgundinpunaista. Aivan ihana. Kukinta ei kuitenkaan kestä aina ikuisesti, ja tästäkin orkideasta terälehdet varisivat yksi kerrallaan, jättäen jäljelle paljaat oksat. Orkidea kurkotteli vielä kukinnan jälkeen ilmajuurillaan kohti juorua, kohti peikonlehteä – ikään kuin se etsisi jotain, johon tarttua. Se tuntui etsivän jotain, jossa voisi kasvaa ja vahvistua ennen seuraavaa kukintaa.

Kurkottelu johti pohdintaan orkidean luonnollisesta kasvuympäristöstä. Osa trooppisista orkideoista kasvaa epifyytteinä puiden oksilla ja rungoilla. Epifyytti tarkoittaa siis päällyskasvia. Itse olen jollain tapaa jämähtänyt ajatukseen symbioosista, vaikka se ei oikeastaan ole aivan oikea sana puun ja orkidean yhteydelle. Kasvaessaan puun oksilla ja rungossa orkidea pääsee kurkottamaan lähemmäksi aurinkoa.

Mistä siis oma puu orkidealle?

Olen tökkinyt tohkeissani multaan kaikenlaisia siemeniä: appelsiinia, sitruunaa, kaktusviikunaa ja ties mitä. Osa kokeiluista on onnistunut ja osa on epäonnistunut täydellisesti. Persikat ja aprikoosit homehtuivat jääkaapissa nopeammin kuin ehdin haukotella, joten niistä olen toistaiseksi luopunut. Sitrukset kasvavat kauniisti, ja ne ovatkin sisäpuutarhani ilo. Mutta puu epifyytille, orkidealle – mistä se löytyy ja millainen se olisi?

Tutkin erilaisia vaihtoehtoja, ja suurin osa tai ehkä jopa kaikki olivat täysin mahdottomia toteuttaa kotioloissa. Rungon pinnan pitäisi olla hieman karkea tai röpelöinen, jotta ilmajuurilla olisi kunnollinen tarttumapinta. Mikä neuvoksi? Ei mikään, mutta puun minä kasvattaisin, sen päätin kuitenkin. Ehkä se ei ehdi kasvaa niin suureksi, että siitä tulisi koti juuri tälle orkidealle, mutta jos onnistuisin, kotona kasvaisi kaunis puu.

Tutkin siementen toimittajia ja myytäviä puiden taimia ja tietenkin erilaisten puiden kasvutapaa ja hoitoa. Päädyin magnoliaan. Korkeimmalle sijalle nousi tähtimagnolia, Magnolia stellata, jonka valkea kukinta on lumoava. Puu on luontaisesti pienikasvuinen, ja sen pitäisi kestää kohtuullista leikkaamista. Sisätiloissa kasvun rajoittaminen ja ohjaaminen on jossain määrin edellytys, vaikka elinaikanani puu tuskin saavuttaa lopullista kokoaan. Stellata siis pääsi ostoslistalle.

Kun löysin siementen toimittajan, saatoin vahingossa tilata myös pistaasin (Pistacia vera) ja oliivin siemeniä. Jännittävää!

Siementen saapuminen Suomeen kesti odotetusti melkein kaksi viikkoa, mutta sieltä ne saapuivat. Magnolia ja oliivi kaipasivat ennen multaan päätymistä muutaman päivän uintiretkeä, ja pistaasille riitti pari tuntia. Kasvin kasvutapa ja sen kaipaama tai tarvitsema kasvualusta oli myös opiskeltava ennen kuin sain juhlallisesti laittaa pienet siemenet multaan.

Yksi kaipaa lämpöä, toinen monen viikon arktisen jääkaappikokemuksen, ja kolmas vaikuttaa kasvavan ilman sen suurempia taikatemppuja. Ja nyt odotellaan, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Projekti puu ei ole pelkästään siementen istuttamista ja kasvun seuraamista. Hakiessani tietoa puiden kasvutavasta ja luonnollisesta elinympäristöstä mieleeni nousi ympäristön ja olosuhteiden vaikutus kasvuun. Ei pelkästään kasvien tai puiden vaan myös ihmisten. Yhteys, joka on täysin luonnollinen, eikä vertauskuva ole suinkaan minun keksimäni. Oivallus yhteyteen nousi hyvin luonnollisella tavalla – siementen istuttamisella.

Puu elää luontaisesti usein ryhminä lajitovereidensa kanssa, ja olen törmännyt pohdintaan puiden keskinäisestä vuorovaikutuksesta. En osaa itse sanoa, onko mahdollista, että puut ja kasvit huolehtivat toisistaan jollain tapaa, mutta ajatus tuntuu ihastuttavalta.

Puun kasvua ei aina pysty heti näkemään, sillä juuristo kehittyy näkymättömissä. Puu kasvattaa maahan juuret, joiden avulla se voi seisoa tukevasti paikallaan. Juuristo, joka kasvaa ja vahvistuu, mukautuu maastoon ja toisinaan levittäytyy hyvinkin laajalle alueelle. Tukeva, hyvinvoiva juuristo auttaa puuta pysymään paikallaan silloinkin, kun myrskytuulet pauhaavat ja taivuttavat puuta milloin mihinkin suuntaan. Puu taipuu ja kumartaa ja jatkaa kasvuaan kohti valoa, jos sen juurilla on hyvä ote maasta.

Puut eivät elä pelkästään lajitoveriensa kanssa, vaan usein niiden lähistöllä kasvaa muita kasveja. Luonto on siitä ihmeellinen, että usein kasvuympäristössä on sekä hyödyllisiä että haitallisia kasveja, ja vahvat, hyvinvoivat yksilöt mukautuvat ympäristössä tai kasvualustassa tapahtuviin muutoksiin. Jokin uusi lajike saattaa aiheuttaa alueen alkuperäiskasvustolle alkuun jopa haittaa, mutta sopeutuminen saattaa kuitenkin palauttaa kasvien elinvoimaisuuden. Joskus joku yksilö on vahvempi kuin muut ja valtaa alaa, ja toisinaan kasvit elävät sopuisasti rinnakkain.

Puun elämää voisi siis rinnastaa myös ihmisen elämään. Ei ehkä kokonaan, osittain. Sopeutuminen, mukautuminen, kiinnittyminen ja juurtuminen tuntuvat kovin inhimillisiltä termeiltä, ja monesti mekin joudumme näitä aiheita pohtimaan elämän muuttuessa.

Mietin, miten paljon hyvin rakennettu perusta auttaa meitä tunnistamaan, milloin on aika mukautua ja joustaa ja milloin on aika seistä ylväänä ja kurkottaa kohti valoa – silloinkin, kun valoa ei olisi näkyvissä.