Metsäretkiä ja sieniä
Olen aina nauttinut metsässä kulkemisesta. Jo ihan pienenä tytön tyllerönä saatoin viettää keskellä metsää ihmetellen tunteja. Metsän eläinten touhujen seuraaminen, pajupillien veistäminen ja kasvien tutkiminen oli mielenkiintoista, jopa siinä määrin, että lapsen vähäiset velvollisuudet saattoivat toisinaan unohtua kokonaan.
Lapsuudessa oli itsestään selvää, että metsään mennessä ei tarvinnut pyytää lupaa. Riitti, että huikkasi vanhemmille suurin piirtein suunnan. Tosin allekirjoittanut saattoi toisinaan unohtaa mainita, kuinka pitkäksi aikaa oli ajatellut metsään kadota. Neljän tai viiden tunnin kuluttua joku saattoi jo lähteä etsimään, tai koulusta soitettiin huolestuneena isän työpaikalle, että ei sitä lasta taaskaan näy.
Ja edelleenkin metsässä aika katoaa tai menettää merkityksensä.
Metsässä on usein hiljaista ja rauhallista. Kuivat oksat naksahtavat poikki askelten alla, tikka koputtelee puuta ja jostain saattaa kuulua huhuilua, kun tarkkaan kuuntelee. Pensaikosta tai puiden juurilta voi kuulua rapinaa, ja sateen jälkeen purot solisevat innokkaasti.
Mitä metsä antaa? Rauhaa ja vapautta. Se vie ajatukset pois arkisesta aherruksesta ja huolista, kohentaa kuntoa ja hapenottokykyä ja tarjoaa mahdollisuuden varsin yllätyksellisiin kohtaamisiin muiden ihmisten kanssa ja joskus eläintenkin.
Joskus on hyvä palata lapsuuteen ainakin siinä määrin, että pysähtyy ihmettelemään ihastuneena puolukkapensaiden runsautta tai apiloiden valloittamaa pientä niittyä metsän keskellä.
Menen metsään nykyisin ihan liian harvoin, tai ainakin kunnon metsään. Ja joka kerta päätän, että nyt pitää ryhdistäytyä ja käydä ainakin kerran viikossa tai kahdessa nauttimassa metsän rauhasta ja tuoksusta.
Ja heti perään huomaan ajattelevani, että pitää mennä. Ajatuksen voisi kuitenkin kääntää toisinpäin: minulla on mahdollisuus mennä, voin mennä ja jopa niinkin, että saan mennä. Silloin siitäkin katoaa velvoite ja tilalle tulee vapaus. Juuri se on tunne, jonka metsässä usein saavutan.
Käyn metsässä usein yksin, mutta tämän viikonlopun retkellä mukana oli minulle tärkeä ihminen. Kävelylenkki muuttui filosofiseksi seikkailuksi, johon sekoitettiin ripaus esoteriaa.
Viikonlopun metsäretken tärkein huomio itselleni oli, että en kertaakaan katsonut kelloa tai hoputtanut askelta, koska jokin velvoite odottaa jossain. Kuljimme ilman aikataulua tai päämäärää, eivätkä ne sienet tai marjat olleet edes se tavoite.
Tällä retkellä sienisaalis ei ollut kummoinen – neljä kanttarellia – ja marjojakin kerättiin varsin kohtuullisesti. Mielenrauhaa ja koko kehon virkistymistä ei voi oikein arvottaa, mutta silti sanoisin, että nämä olivat retken arvokkain saalis.
Lisää kommentti
Kommentit